Miten kasvattaa ymmärrystä monilajisesta yhteiselosta? Tätä kysymystä pohtivat MUST-hankkeen Oulun yliopiston kasvatustieteilijät työpaketissaan. Toukokuun MUST-festivaaleilla tutkijat suunnittelivat yhdessä nukketeatteritaiteilija ja taidekasvattaja Erika Aallon kanssa osallistavan nukentekotyöpajan, joka kutsui kaikenikäiset osallistujat pohtimaan erilajisten elollisten olemassaolon tapoja.
“Kun tulimme tänne, luulimme aluksi, että tämä paikka on tyhjä. Ettei kukaan asu täällä. Mutta kun aloimme katsella, tarkkailla, havaita ja kuunnella niin huomasimme että tässä paikassa piileksii eloa. Löysimme tällaisia aineskekoja. Ne näyttivät kuorilta ja kasvien osilta, mutta kun tunnustelimme aineksia tarkemmin, huomasimme, että niissäkin piileksii eloa.”
Näin toivotti nukketeatteritaiteilija Erika Aalto tervetulleeksi ryhmän eri ikäisiä ihmisiä, jotka olivat saapuneet MUST-festarien kupolitelttaan nukentekotyöpajaan. Festarit järjestettiin toukokuussa Tampereella. MUST-konsortion tutkijat Tuure Tammi ja Pauliina Rautio olivat yhdessä Erika Aallon kanssa suunnitelleet yhdeksi ohjelmanumeroksi moniaistisen ja draamallisen tavan pohtia erilajisten elollisten olemassaolon tapoja: minkälaiset olevat näkyvät ja kuuluvat helposti? Minkälaiset jäävät toisten jalkoihin ja hukkuvat taustameluun, ja mitä tästä voi seurata huomaamattomaksi jääville toisille?
Osallistujat saapuivat kupolitelttaan, jonka kankaaseen oli heijastettu liikkuvia ja hitaasti muotoutuvia, väreiksi ja tekstuureiksi rajattuja mikroskoopilla otettuja valokuvia. Äänimaisema kupolissa oli sekoitus luonnon ääniä ja erilaisten koneiden avulla tuotettuja uusia ja oudompia ääniä performanssina sijainnistamme teknologiavallankumouksen ja luontokadon ristipaineessa. Kupoliteltan sisältä löytyi vanhoja matkalaukkuja, rasioita ja erilaisia laatikoita täynnä aineksia: oksia, jäkälää, pajunkissoja, kuivattuja banaaninkuoria, viinirypäleterttujen rankoja, kaarnaa, punasipulin paperinohuita kuoria. Osallistujat saivat tutkia aineksia taskulamppujen avulla.
“Voisivatko ne olla joidenkin olentojen sulkia, höyheniä, karvoja, kilpiä…? Aines alkoi pian kertomaan käsiemme kautta millaisia olentoja täällä asuu. Ilmeisesti nämä olennot vaipuvat jonkinlaiseen horrokseen eli lepotilaan. Tuolloin ainekset luovat kaltaistensa kanssa tällaisia kekoja. Kun ne heräävät henkiin, ne ottavat aina uusia muotoja, uusia yhdistelmiä.”
Nukketeatteritaiteilija Erika johdatteli osallistujia kokoamaan tarjolla olevista aineksista oman omalajisen olennon. Sellaisen lajin, joka on ennennäkemätön ja ennenkuulumaton. Ja herättämään sen henkiin antamalla sille muodon, liikkeen ja äänen.
“Tämä olento tykkää liikkua keinumaisesti loikkien. Se saa tietoa ympäristöstään hajujen kautta. Se aistii tuoksuja koko olemuksellaan ja kun se haistaa jonkin erityisen kiinnostavan tuoksun, se ääntelee itselleen tyypilliseen tapaan hos-hos-hoos-tsirp.”
Kupoliteltan täyttyessä erilaisista ryömivistä, lentävistä ja loikkivista olennoista, jotka olivat juuri löytäneet äänensä, kiersi Tuure mikrofonin kanssa tallentamassa jokaisen olennon äänen. Yksi kerrallaan nämä äänet lisättiin kupolin äänimaisemaan ja jokaisen ääni asettui osaksi kokonaisuutta. Joku kuuli omalajisen olentonsa äänen selvästi, toinen joutui keskittymään, että erotti sen muiden joukosta. Oli hienoa todistaa, miten materiaalit kutsuivat käsiä, miten aluksi ei ollut muuta kuin kuoria ja sitten olikin olento, joka eli ja toimi. Aikuiset istuivat ja konttasivat lattialla ja heidän olentonsa muodostivat suhteita keskenään. Joskus olennolta irtosi osa, kun ne kohtasivat toisensa liian innokkaasti. Kupoliteltan ennennäkemättömät ja ennenkuulumattomat eivät olleet isoja ja kestäviä kuten me, vaan pieniä ja melko hauraita. Yhdelle olennolle pidettiin hautajaiset.
Tässä työpajassa Tuurea ja Pauliina tutkijoina kiinnosti se, miten nukenrakennuksen ja leikin sekä äänten keksimisen kautta voidaan luoda tila, jossa tarkastella monilajisuuden perusideoita: havaitsemisen ja tarkkaavaisuuden taitojen vaalimista, moniaistisuutta, suhteisuutta ja tilanteista sommitelmaisuutta. Miten jokin toinen, vaikkakin fiktiivinen, voisi havaita maailmaa ja luoda merkityksellisiä suhteita. Sen sijaan, että teimme osallistujille audiovisuaalisen representaation, jota tarkastelemalla pyrkisimme opettamaan kävijöitä kuuntelemaan ja katsomaan; teimme audiovisuaalisen ilmeen, joka kutsui osallistujia tuottamaan oman ennennäkemättömän ja ennenkuulumattoman olentonsa.
Tärkeänä ajatuksena työpajassa oli toiseus ja ennenkuulumattomuus – tietämisen janon sijaan mielikuvituksen ja materiaalisuuden toimijuus. Materiaalisuuden toimijuutta korostimme alussa kannustamalla ottamaan selvää, mihin materiaalit käsiä ohjaavat ja millaisille olennoille ne antavat mahdollisuuden tulla näkyviksi ja kuuluviksi. Mitkä aluksi näyttivät kuorilta, osilta ja roskilta, olivat sittenkin siipiä, jalkoja ja kilpiä, antenneja, silmiä ja korvia ja neniä. Ennennäkemättömyyteen ja ennenkuulumattomuuteen kuului kupolin sisällä myös varovaisuus: muistutimme osallistujia, että toisten olentojen näkökulmasta olemme vierailemassa täällä, jolloin on mietittävä, miten teemme sen kohteliaasti.
Ajatus siitä, että olemme jossain tilassa ja teemme sitä tilaa aktiivisesti on oleellinen. Tällöin ’luonto’ tai maisema ei jäsenny jonain valmiina, jota voi etäältä katsella, vaan jonain, jonka tekemiseen osallistumme ja josta siten kannamme myös vastuuta.
Kirjoittajat: Tuure Tammi, Pauliina Rautio, Erika Aalto
